Käännän katseeni takaisin lehtiööni ja jatkan oudon hahmon ääriviivojen muodostamista. Yritän piirtää sinua, mutta pelkään sen epäonnistuvan tai jonkun näkevän. Sen verran ujoja oltiin ja sattumoisin pidän sinusta. Tahdon sinut. En kuitenkaan voi koskaan paljastaa sitä sinulle, vaikka oletkin luokkalaiseni ja tervehdit minua silloin tällöin käytävällä kun katseemme kohtaavat, mutta ystäväsi kiskovat sinut aina mukaansa. Heistä en yhtään pidä. Katsovat aina alaspäin ja halveksivat kaikkia, mutta sinä. Sinä olet kaikille ystävällinen ja puolustat heikompiasi. Minuakin.
Olen niin ajatuksissani etten huomaa kuinka tunnen jonkun tupsahtavan eteeni, koskien jalkaani. Kurkkaan hitaasti lehtiöni ylitse, huomaten sen hemmetin nahkakuulan tökänneen minua äskettäin. Nostan katseeni pelikentälle, jossa melkein kaikki muut tuijottavat minuun kärsimättöminä ja tuimasti, paitsi sinä. Sinä viitot käsilläsi ja kutsut minua, rohkaisten potkaisemaan palloa.
Lasken piirustukseni syrjään ja nostan jalkapallon syliini, kävellen luoksesi varoen jos tämä olisikin vain julma pilasi ja murskaisit pian sieluni aivan paskaksi. Ei. Lopetan tuollaisten ajattelun tyystin kun pääsen kohdallesi. Jätän etäisyyttä kentän reunaan muutaman metrin ja sinuun, mutta sinä tuletkin viereeni ja pörrötät hiuksiani, saaden minut melkein punastumaan häkeltyneenä. ”Hyvin se menee! Potkaise, Cameron.”, kannustat minua.
Vedän syvään henkeä, päästäen pallosta irti ja potkaisten sen ilmasta toiselle puolelle kenttää, jolloin joku tekee tiimistäsi maalin. Kuulen hurraahuutoja ja sinä halaat minua, kehuen. Hymyilen. Kiedon käteni hitaasti selkäsi taa, painaen pääni vain muutamaksi sekunniksi hartiaasi vasten, mutta se riittää minulle. Kunpa vain tietäisit, mutta et saa koskaan tietää, että rakastan sinua, Andy~♥
